Gravel grinding

Soratiet, nuo vähemmän ajetut reitit. Kun alkaa näin loppukesästä kyllästyttämään maantienlaidan polkeminen, voi varustaa pyörän leveemmillä nappulakumilla ja lähtä eksyilemään pelto- ja metsäteille. Ja miksei välillä hieman pienemmillekkin poluille vaikka mitään maastopyörää olekkaan.

Ja sorateitähän riittää täälläkin Oulun seudulla tähän muotiharrastukseen eli Gravel Grindingiin. Ei kelepaa kuvaava suomalainen sana kuin soratiepyöräily. Samapa se miksi sitä kutsuu kunhan ajelee.

Jäsen "Korhonen" sävelsi syyskauden alottaijaisiksi 200km brevetin sorapäälysteisille teille. Ja pitihän moiseen osallistua, kun reitti vei uusille teille.

Oulussa on muuten muitakin Shellejä kuin Haapalehdon laitos. Tuntui kyllä kuin vieraissa olisi kun kurvasi Pateniemen shellin pihaan. Paikalle ajoin varmana ettei paikalla olekkaan muita kuin Korhonen joka ei aja. Tekosyynä käytti kipsattua kättä. Siinnä sittenkun ikkunan läpi näin tutut jengitunnukset niin joutu toteamaan että sitä ajellaan sittenkin. Värien kantaja oli vaan pienoinen yllätys, kun Kuopion vahvistus, Stan, tuli ajeleen tänne tasamaalle. Siinnä sitten tankatessa, munkkia ei bensaa/diisseliä, tuli paikalle 3 muutakin hieman vinksahtanutta. Saatiin sitä sitten pieni muotoinen letka aikaseksi tällekkin ajolle.

Suomen luonto alkaa näin syksystä ruokkimaan nälkäistä pyöräilijää.

Ensinmäinen varsinainen taukopaikka oli Koittelinkosken tunnelmatupa. Paikalle saavuttiin muutama minuutti liian aikasten, pullat oli viellä uunnissa. Matka paikalle oli muuten normicrossi meininkiä viellä tutuilla soratie/polkupätkillä. Ainoan ohjelmanumeron järjesti Stani tiputtamalla eturenkaan Koittelin sillan lautojen väliin ja esittämällä OTB:n eli voltti tangon yli. Onneksi ei pahemmin käynnyt, vaan pääsi jatkamaan matkaa.

 Koittelista lähettiin ylittämään Sankivaaraa. Sen verta välillä vauhdikasta ja välillä hidasta menoa että jäi kuvat vähiin.

Tie Murtoon on ollut aikasemmin puuduttavan pitkä. Kiitos ainaisesta vastatuulesta kun olen yksin ajellut. Nyt letkassa meni huomaamatta.

Over the hills? and far away. Mäkien yli ja kauaksi pois. No mäkiä ei ollut mutta kauaksi mentiin näiltä Tyrnävän pelloilta.

Välillä saatiin ajaa vasta lanattua tietä. Oli aika isoa murikkaa löytänyt tien maan pinnalle.

 Matkan varrella saatiin katsella maajusseja töissään.

Temmeksen suunnastakin löytyy mäen yritystä. Etenkin kun ajat kamera toisessa kädessä niin vaatii vääntöä lisää jaloista.

Väliaikainen pystybaari Temmeksen Salella. Hieman evästä pitkähkön etapin päälle. Sen verta nautittiin ettei Paavolan grillille pysähdyttykkään.

 Ruuhkaa Temmeksen tapaan. Ei tule vastaan pikkuautoja vaan kunnon leikkuupuimuri. Kiitokset kuskille että väisti turhan polkijoita mahdollisimman sivuun. Päästiin asfalttia pitkin ohi.

 Muuten matka Paavolaan olikin tuttua aikasemmilta reissuilta. Paavolasta kurvattiin uudelle riippusillalle Siikajokea ylittämään.

 Muuten matka Paavolaan olikin tuttua aikasemmilta reissuilta. Paavolasta kurvattiin uudelle riippusillalle Siikajokea ylittämään. Kun vaihtoehtona oli 86-tie niin parempi näin. Keväisen vinkin mukainen remontti oli vaan toteutettu. 86 oli sen vajaan kilometrin verran uudella asfaltilla ja levennettykkin. Ensikesänä onkin hyvä painattaa sitä pitkin Pohjanmaan lakeuksille ja ehkä pidemmällekkin.

Tälläkin reissulla saatiin mallisuoritus renkaanvaihdosta. Tuttuun tapaan yksi vaihto ja muut lusmuili ja neuvo ympärillä.

 Siinnä vaihdon aikana alkoi kuulumaan epämääräistä melua. Ääntä kuului muttei mitään näkynyt kuin pitkän ajan päästä. Brittein lahja maailmalle, kolmirenkainen 2-tahti ajoneuvo tuli hitaasti ja hartaasti muttei niin hiljaa tai hajuttomasti takaa ohi.

Paavolasta ajeltiin pikkuteitä pitkin Revonlahdelle. Olen aina pitänyt reitille osunutta Ruukin kylää pikkupaikkana, yhden huoltoaseman paikkana. Mutta siellähän oli ainaskin 3 kauppaa ja yksi ravinteli. Siis ainaskin tuhannen asukasta siinnä yhteisössä.

Kuitenkin, kun Paavolan grilli ohitettiin, niin alkoi maha kurnimaan matkalla. Vain sen 10km ennen Revonlahden Nestettä missä pysähdyttiin kunnon aterialle. Tosin pekoniateriaa ei tainnut kukaan ottaa. Siwankin taisin hoksata reitin varrelta, viimeksi taisi hukkua lumisateeseen.

 Maittavan aterian päälle on hyvä lähteä ajamaan 10-tempoa 8-tien pientareelle. No ei ole ainaskaan hyvä idea ajomukavuuden kannalta. Tärinäurat koko matkan ja liikennettäkin jonkin verran. Mutta onneksi jo 8km jälkeen tuli käännös peltoteille joilla ei ollut pahemmin liikennettä eikä mutkiakaan. parin kympin matkalla oli vain 2 90° risteystä ja neljä jotain loivempaa mutkaa. Ja maisemathan oli kuvien mukaisia peltomaisemia.

Auringon alkaessa jo laskemaan, saavuttiin Lumijoen keskustaan siinnä klo 20 aikoihin. Yllättävän kova ruuhka oli paikallisessa Salessa, mistäköhän johtuisi? Kuitenkin matkalla hokasin että pihlajat alkaa oleen täynnä marjoja enkä ole viellä semmosesta kuvaa ottanut, joten yllä yksi semmoinen. Kaveriksi sitten Lumijoen kunnantalon funktionalista arkkitehtuuria; kantti kertaa kantti on talo., vaikka lisäsiiven siihen rakentaisi.

Lumijoelta jatkettiin yhden kymmenen mutkan jälkeen mehtätielle. On tuo reitin näyttävä elektroninen vehje ihan ykköslaite näillä pikkutie lenkeillä. Vaikka siittä huolimatta ajeltiin parikertaa harhaan kun ei niin tarkaan sitä tuijjoteltu.

Lumijoen mehtätie vaan osottautui enskaspooriksi. Reitille ei olisi ollut mitään asiaan cyclocrossilla jossa on vain 35mm levyinen rengas. Ainoastaan maasturinleveyksisisen renkaan omanut nojakki pääsi kohtuudella ajamalla eteenpäin muitten tunkkaamalla pyörää eteenpäin. Kilometri jaksettiin tätä ja vaihdettiin hieman mukavammille reitille.

Lumijoen vai olisivatko sittenkin Limingan spooreista kun päästiin eroon, päästiin naattimaan auringonlaskusta. Ai ku se on aina niin nätti. Vaikka kelloa katsoin reitille Limingassa ja välillä, niin en vauhtia lisännyt. Vasta klo 21:05 oltiin Oulunsalon Shellillä, näitähän oikeasti riittää täällä. Eli ei 3. luokan palautusjuomia tälle reissulle. Lumijoella/Limingassa tiesin viellä että Letontie ei ehkä ole se paras tie kuljettaa palautusjuomia takalaukussa. Tie oli kuitenkin yllättävän tasaisessa kunnossa.

Oulunsalosta ajeltiin, hieman ajovaloja vauhdissa säädellen, Limingantullin mäkkärille hakemaan loppuleimaa. Sattui olemaan ensinmäinen paikka mistä sai jotain ruuan tapaista leiman lisäksi. Se on kumma miten 1 km aikana voi tulla kauhea nälkä, kevyesti meni alas pirtelö, purilainen ja cokis. No ok, mäkkärin kokoisia.

Eikä siinnä ennen leimanhakua ilmeisesti oltu ihan järjissään. Joku laski että olisi mennyt 11h matkaan, minkä sitten vaan merkkasin korttiin. Ruuan jälkeen kun muitten lähdettyä kotio, pirtelöä viellä ryystätessä, laskeskelin että 12h matkassa meni. Ihan siis normiaika, vaikka muut lähtiessä lupaili kuskeille että alta 11h oltaisiin takasin Oulussa.

Ja kun tota jälkeä kattelee näin jälkikäteen, niin yllättävän mäkinen se on näille seuduille. Mutta niihän se on, parhaat mäet on täällä sorapintaisilla reiteillä. Nyt oli onneksi parempi reitin suunnittelija, ei ollut viimeisenä etappina Vaalantie.

Ja kun sita joutui nauttimaan 1. luokan palautusjuomia lenkin päälle, oli sitä aamusta 08-lenkillä peesailemassa, kävästiin Iissä kahvilla. Meinasi hiukoa taukopaikalla, normi munkkikahvin lisäksi meni täytetty sämpylä ja suklaapatukka ja matkan varrella pari suklaapatukkaa lisää.